sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Surua ja ikävää

 
Varhain eilen aamulla kuulin suruviestin. Rakas mummini, äitini äiti, nukahti ikiuneen lähes 94-vuotiaana. Mummin poismeno ei ollut suuri yllätys siksi, että hän oli viimeiset elinpäivänsä syvässä tajuttomuuden tilassa. Yllätys tai ei, mutta niin lopullinen. :'-(   Ikävässä löhduttavat ihanat muistot.


Me lähdemme elämästä
emmekä kuitenkaan lähde.
Me elämme edelleen kaikessa,
mitä olemme tehneet.
Kaikki, mitä olemme ajatelleet, sanoneet ja olleet,
jää elämään ja valaisee toisten teitä.
Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden sydämissä,
jotka ovat rakastaneet meitä.
(Martti Lindqvist)

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kuolema pysäyttää aina. Mutta tuossa kauniissa runossahan se sanotaan, että he elävät kuitenkin muistoissamme. Halauksin - Eija

Martta kirjoitti...

Kiitos, Eija, Sinulle! Kyllä se pysäyttää aina hetkeksi. Muistot onneksi jää ja lohduttaa hiukan meitä tänne jääneitä.

Matleena kirjoitti...

Osanottoni halauksen kera! Kuolema pysäyttää meidät aina lopullisuudellaan, mutta elämä jatkuu ja kauniit muistot lohduttavat.

Martta kirjoitti...

Kiitokset, Matleena!

Muistot ne on, jotka tuovat lohtua tähän aikaan. Niitä ei onneksi meiltä kukaan voi viedä.

Toisaalta koemme myös helpotuksta, kun mummin sairasaika jäi suhteellisen lyhyeksi. Muistikin toimi melkein loppuun saakka. Lapsensa ja läheisensä tunsi ihan viime hetkeen asti!